Maaseudun kehittäminen

Mitä on maaseutu? Tähän kysymykseen olisi kai ensimmäisenä löydettävä yhteinen näkemys, kun puhutaan maaseudun kehittämisestä. Kun Etelä-Savoa katsellaan tarpeeksi kaukaa, vaikkapa keskieurooppalaisesta näkökulmasta, täällä on kaikki maaseutua. ”Virallisen” EU-politiikan kannalta kaikki muu paitsi Mikkelin ja Savonlinnan ydinkeskustat ovat maaseutua. Ja useimmilla meistä on ihan oma tulkintamme siitä, mikä on maaseutua. Kuluneena kesänä pääsin katselemaan Etelä-Savoa jonkun verran ilmasta käsin. Savonlinnan seutu katseltuna noin 600 metrin korkeudesta vahvistaa EU-politiikan virallisen näkökulman vähintään oikeansuuntaiseksi; etupäässä näkyy pelkästään metsiä, järviä, jokunen peltoaukea ja Savonlinnan aika pienen näköinen ydinkeskusta. Ero jonkinlaisiin verrokkialueisiin, esimerkiksi Etelä-Ruotsiin, Tanskaan, Saksan pohjoisosiin tai Hollantiin on asutuksen ja muun ihmisten rakentaman infrastruktuurin suhteen todella iso.

Etelä-Savolle määritelty jako maaseutu- ja kaupunkialueisiin lienee kuitenkin aika kohdallaan. Tosin kaiken aikaa on pidettävä mielessä, että kyseinen jako on sinänsä hieman teennäinen; maaseutu ja kaupungit ovat kaiken aikaa tiheässä vuorovaikutuksessa, eikä ilman toista voi olla toistakaan. Maaseudun kehittämisen ydin on tietysti siellä asuvissa tai asioivissa ihmisissä ja yrityksissä. Heidän halukkuudestaan, tahdostaan ja kyvykkyydestään tulevat kehittämisen ja kehittymisen tavoitteet, sisällöt ja tulokset. Kauempaa maaseutua tarkastelevien tahojen fantasiat maaseudusta ovat toisarvoinen tekijä.

Ihan viime aikoina on taas kerran nostettu esiin Suomessa maaseudulla asuvien ihmisten melko nopea siirtyminen kaupunkeihin. Yhdessä tutkimuksessa arvioitiin, että seuraavan parinkymmenen vuoden aikana Suomessa muuttaa maaseudulta jopa 400 000 ihmistä 25 suurimpaan kaupunkiin. Mielipidekeskustelussa tämä arvio teilattiin nopeasti. Ei niinkään varsinaisen sisältönsä puolesta, vaan siksi, että sen koettiin heijastelevan ”keskittämisideologiaa”. Kaupungistumisen trendi on kuitenkin olemassa, haluttiin tai ei. Itse asiassa trendi on ikivanha. Kautta historian kaikki vähänkään korkeammalle tavoitelleet ja päässeet kulttuurit ovat kaupungistuneet vääjäämättä. Mutta kaupungit ja muut vähänkään isommat taajamat eivät voi elää ilman maaseutua. Siksi maaseudun elinkeinojen ylläpitäminen ja kehittäminen on paitsi tärkeätä myös aivan välttämätöntä. Kysymys kuuluukin, miten maaseudun ja sen elinkeinojen pitäisi muuttua ja kehittyä, jotta sekä se itse että koko yhteiskunta hyötyisi?

Maaseudun elinkeinot nyt ja tulevaisuudessa

Etelä-Savon maaseudun elinkeinot ovat tällä hetkellä aika perinteisiä: elintarvikkeiden ja puupohjaisten tuotteiden alkutuotanto ja jalostus, matkailu, vapaa-ajan asutuksen palvelut sekä muut paikalliseen kysyntään perustuvat palvelut. Viime mainittu on itse asiassa hyvinkin merkittävä maaseudun kehittymisen näkökulmasta, varsinkin isojen taajamien läheisyydessä. Sen sijaan reilusti taajamien ulkopuolella oleva alue, josta usein käytetään nimitystä syrjäinen maaseutu, on lähes täysin riippuvainen alkutuotannosta sekä paikka paikoin matkailusta.

Lähitulevaisuudessa perinteisten elinkeinojen tilanne näyttää melko hyvältä. Elintarvikkeille on tasaisen varma kysyntä, puun kysyntä jopa kasvaa. Toimintojen tuottavuuden väistämättä kasvaessa näiden toimialojen työllistävä vaikutus ei kuitenkaan lisäänny ainakaan pitkällä tähtäimellä. Tästä syystä syrjäisimmät seudut todennäköisesti autioituvat edelleen. On myös mahdollista, että työvoimaa tulee ulkomailta nykyistä enemmän ko. elinkeinojen sesonkiluonteisiin töihin.

Uutta teollista tuotantoa Suomeen näyttää syntyvän aika vähän, ja maaseudulle ilmeisesti vielä vähemmän kuin isompiin taajamiin. Teollisuuden kilpailukyvystä huolehtiminen sekä sen parantaminen on kuitenkin erittäin tärkeää pitkälle tulevaisuuteen.

Palvelujen digitalisaation on uskottu lisäävän maaseudun elinkelpoisuuden mahdollisuuksia. Osittain näin voi käydäkin, koska niin sanottu etätyö on pikku hiljaa lisääntymässä. Digitalisaatio on kuitenkin ilmiönä siinä mielessä aika ristiriitainen, että siihen liittyvä sisältöjen kehittäminen ja luominen näyttää vievän ihmisiä isoihin keskittymiin jopa vauhdikkaammin kuin teollistuminen aikanaan, vaikka digitaalisten palveluiden tuottaminen on periaatteessa ajasta ja paikasta riippumatonta. Ehdoton edellytys digitalisaatiosta hyötymiselle on tietenkin se, että tarvittava tekninen infrastruktuuri on vähintään samalla tasolla kuin muuallakin, mieluiten selvästi parempi.

Etelä-Savon matkailun kehittyminen on eniten kiinni omasta osaamisesta. Tarjottavan kokonaispalvelun on oltava aidosti kilpailukykyinen, markkinoinnissa ja myynnissä on onnistuttava. Matkailun perusvahvuudet ovat Etelä-Savossa ilmeiset; tärkeimpinä ympäristö ylipäänsä, järviluonto sekä muutamat jo vakiintuneet tapahtumat. Onnistuminen koko ajan kiristyvässä kilpailussa vaatii kuitenkin nykyistä parempaa yhteistyötä eri toimijoiden välillä sekä systemaattista panostusta yleiseen näkyvyyteen ja mielikuvaan.

Edellä mainittujen lisäksi yksi tärkeimmistä tekijöistä Etelä-Savon maaseudun elinkeinojen menestymiselle on tulevaisuudessa se, että Etelä-Savon taajamat kukoistavat. Merkittävin osa palvelujen kysynnästä on jatkossakin luonteeltaan paikallista. Sen takia taajamien näivettyminen johtaa väistämättä myös ympäröivän maaseudun näivettymiseen. Vastakkainasettelu ”maaseudun” ja ”kaupunkien” välillä on tämän vuoksi turhaa, jopa vaarallista; yhteinen etu on kaikkien etu.

Maailma ympärillämme muuttuu koko ajan, joidenkin mielestä jopa koko ajan kiihtyvällä vauhdilla. Siksi tulevaisuuden pohtiminen ja ennakoiminen eivät saa jäädä pelkästään nykyisiin toimialoihin ja toimintatapoihin kohdistuvaksi. Aivan uusille ideoille pitää antaa tilaa kokeiluun ja käyttöönottoon. Samoin pitää huolehtia siitä, että kilpailu toimii myös paikallisella tasolla. Staattinen kilpailutilanne ei edistä erilaisten uudistusten läpimenoa tai käyttöönottoa, pahimmillaan se vähintään hidastaa uudistumista. Lopuksi on hyvä muistaa, että epäonnistumisia kannattaa yrittää välttää, mutta ei pelätä liikaa.

Kirjoittaja on Juha Pulliainen, joka toimii Etelä-Savon ELY-keskuksessa Elinkeinot, työvoima, osaaminen ja kulttuuri -vastuualueen johtajana.